Ode à l'immortalité

Tämä maa on paska paikka, Mikael mietti ja sytytti tupakkansa. Katoksen ulkopuolella satoi ties mitä paskaa, eikä mies olisi ihmetellyt vaikka sieltä olisi kohta tippunut pieniä, karvattomia nisäkkäitä. Marraskuu oli parhaimmillaan. Satoi jo kolmatta päivää putkeen, eikä Mikael edes muistanut millaista oli kävellä kuivin jaloin ulkona. Katulamput hehkuivat oransseina, yrittivät kai luoda edes jotakin valoa tähän pimeyteen. Ihan älytöntä. Se idea yössä olikin, että olisi pimeää. Ihan niin kuin ei riittäisi se, että kesä oli kuin yhtä pitkää päivää, jolloin todellakin tuli valvottua melkein koko ajan ja riehuttua kännissä ympäri kyliä. Tosin Mikaelin ajokortti oli nyt kuivumassa seuraavan vuoden, joten mies ei ensi kesänä juurikaan lähtisi riehumaan. Sen takia hän oli nytkin bussipysäkillä, odottamassa että jotakin tapahtuisi.
Ei se saatanan kyyti kuitenkaan tulisi. Pian hän luovuttaisi ja lähtisi liftaamaan. Pääsisi ainakin hetkeksi pois, jonnekin lämpimämpään ja kuivempaan. Tosin kello oli pian jo kahdeksan, eikä kukaan järjissään oleva olisi ulkona siihen aikaan, ei tällä säällä. Tietysti olisi niitä jo epätoivoisen puutteessa olevia amisjätkiä, jotka kulkivat autoillaan pitkin pääkatua ja huudattivat auton radiota niin, että kadun varrella olevien kerrostalojen ikkunat tärisivät. Mies inhosi heitä, halveksui heidän elämänsä päämäärättömyyttä. Sellaisille paskoille suurin saavutus elämässä oli se, että onnistui elämään keski-ikäiseksi sossun rahoilla ja sitten kuolla kun maksa lakkaa toimimasta.

”Hei hintti! Heitä sytkäri!” Mikael kuuli huudon ja kääntyi hitaasti katsomaan nenänvarttaan pitkin, miten yksi näistä hänen niin rakastamistaan ihmisenpuolikkaista löntysti häntä kohti housut melkein perseen alapuolella. Hankkisi vyön, tuo näytti jo naurettavalta. Miten hän edes tarkeni tällä säällä pelkkä huppari päässään? Mikael oli sentään tajunnut pukea päälleen talvitakin, huivin, pipon ja lapaset ja silti häntä palelsi kuin tuuli olisi puhaltanut suoraan vaatekerroksen läpi. No, joidenkin persettä ei näemmä tuuli halunnut palelluttaa.

”No, se sytkäri?” poika kysyi ja yritti näyttää kovalta. Mikaelin silmissä hän ei ollut kuin 15 vuotias, yritti näyttää joltain mitä ei ollut ja joka vietti aikansa pelaten sotapelejä juoden energiajuomia. Ylipainoakin oli näemmä kertynyt.

”Osta oma”, Mikael totesi tupakka suupielessään ja puhalsi savua tuon pojan kasvoille.

”Ei oo rahaa”, tuo apinan älykkyystasolla oleva olento marmatti. Mikael pyysi hiljaa mielessään kaikilta apinoilta. Ei tuo ollut niin fiksu, korkeintaan kiven tasolla, jos sitäkään.

Mikael ei vastannut hetkeen, vaan poltti tupakkansa puoleen väliin ja katseli miten räntä yritti värjätä maata valkoiseksi. ”Käy äitiltäs pyytämässä.”

Siinä vaiheessa pentu tajusi luovuttaa ja häipyi kiroillen, haukkuen häntä kaikilla synonyymeillä, mitä keksi sanalle homo. Mitä pahaa tuo näki homoissa? He olivat parempia ihmisiä kuitenkin kuin se itse pysty olemaan. Tietenkin oli poikkeuksiakin. Kuten Linneus. Se paska oli tasan yhtä tyhmä kuin tuokin, joka lensi perseelleen astuessaan puoliksi jäätyneen lammikon päälle.

Linneuksen ajatteleminen oli oikeastaan vain itsensä kiduttamista. Mikael totesi lopettavansa sen, mutta silti miehen ivallinen hymy jäi silmäluomien taakse kummittelemaan. Vittu sen paskiaisen kanssa. Ja ei kun ensi kesänä uudelleen, Mikael mietti happamasti. Heti ensi kesänä kun Linneus palaisi pohjoiseen, he olisivat taas kuin mitäkin jäniksiä kiima-aikana, toisissaan kiinni niin tiukasti ettei heitä saanut erotettua kuin rautakangella. Muistot siitä, miten he olivat yöllä uineet viileässä järvessä alasti ja melkein hukuttaneet toisensa sen mutaiseen pohjaan, sai Mikaelin hymyilemään kuin rakastunut teinityttö.

Jos vain Linneus olisi jäänyt talveksi. Heistä olisi voinut tulla enemmänkin kuin kesäromanssi, jotakin muuta kuin pahoittelevia sanoja kun kesä loppui ja he lähtivät eri teille. Jo kolmen vuoden ajan Mikael oli syksyn alkaessa maannut masentuneena sängyllään, sydän särjettynä ja viikon ajamaton sänki kasvoillaan. Kunpa Linneus ei olisi koskaan palannut takaisin kotiinsa pohjoiseen, vaan olisi jäänyt sinne pääkaupunkiseudulle flirttailemaan homokavereidensa kanssa ja nauramaan sille, miten Mikaelin murre oli suorastaan syötävän suloista ja miten hän kiroili kovaan ääneen kun Linneus lähenteli häntä saunassa.

Ja joka kesä hän aneli Mikaelia tulemaan mukaansa. Mitä hän siellä tekisi? Tukehtuisi pakokaasuihin, ihmisten paljouteen ja lopulta hirttäisi itsensä Linneuksen tyylikkäästi sisustetun kämpän kattotuulettimeen. Hän oli inhonnut sitä paikkaa jo silloin kun oli vain käymässä. Joten Mikael käynyt kuin kerran ja valitti sitten kiireitään jos Linneus kutsui uudelleen käymään. Linneus tiesi, että Mikael vihasi kaupunkia, hänen teennäisiä ystäviään ja ainaista melua. Mikael ei rakastanut häntä tarpeeksi kestääkseen sen, ja hän rakasti kaupunkia liikaa voidakseen jäädä Mikaelin luo. Elämä oli joskus perseestä ja joka vuosi mies totesi saman asian samalla katkeruuden määrällä.

Lopulta bussi tuli, viedäkseen hänet kotiin naapuripaikkakunnalle. Mikael heitti tupakkansa maahan ja nousi kyytiin, tervehti kuljettajaa ja leimasi korttinsa. Kyydissä oli vain vähän matkustajia ja kuljettaja näytti nukahtavan kohta rattiin, jos ei pääsisi kahville.

Mikael istui penkille, joka oli kaukana muista matkustajista ja laittoi kuulokkeet korvilleen. Auto lähti liikkeelle ja mies jäi katsomaan ulos pisaroiden läiskittämästä ikkunasta. Kohta tulisi talvi ja lumi todella jäisi maahan. Niin hän ainakin toivoi. Joulu ei nimittäin tuntuisi miltään jos maa on edelleen kurjan ruskea. Ja hänen pitäisi taas raahautua vanhempien luokse pahoittelemaan sitä, ettei hänellä ollut varaa ostaa kellekään lahjoja. Ja paskat, ei hän olisi osannut tehdä niin. Ei Mikael edes tuntenut niitä ihmisiä enää, hänen vanhempansa olivat edelleen siinä uskossa että Mikael ei ollut mikään puppelipoika ja hänen kaksi vuotta vanhemmat isosisaruksensa olivat enemmän tai vähemmän naimisissa, toinen vasta menossa ja toisen vaimo jo odotti esikoistaan. Ja Mikael vain istui nurkassa ja oli se perheen musta lammas, hintti jolle isosisko piti rohkaisevia puheita ja jolle isoveli yritti puhua naisten hienouksista ja metsästyksestä. Naiset olivat liian monimutkaisia ymmärrettäviksi, eikä Mikaelilla ollut aikaa heitä lähteä opiskelemaan. Ja vanhemmat edelleen kyselivät joka kerta, että milloin mies toisi tyttöystävän näytille. Ehkä Mikael voisi jonkun hoitonsa pukea naiseksi ja viedä hänet äidin tentattavaksi.

”Mikael?” kuului ääni vaimeana miehen korville pauhaavan musiikin takaa. Murhaava ilme kasvoillaan Mikael käänsi päätään ja näki Linneuksen villit luonnonkiharat linja-auton heikossa loisteputkivalossa.

Voi-pyhä-paska. Mikaelin suu loksahti auki. Hän sammutti musiikin ja laski kuulokkeet kaulalleen. Hetken miehet vain tuijottivat toisiaan, Mikaelista tuntui kuin joku olisi läimäissyt häntä juuri äsken kasvoille helvetin lujaa.

Linneus istui penkille ja katsoi käsiään. Hänen toisen silmänsä ympärys oli musta ja ranteissa oli mustelmia. ”Voinko mä tulla sun luo täksi yöksi?”

Mikael nyökkäsi ja kurotti kättään kohti Linneuksen kättä. Käsi kuitenkin pysähtyi ilmaan, kun Mikael ei tiennyt mitä tehdä. ”Mun porukat ei suostu ottaa mua luokseen, enkä tiiä minne voisin mennä. En voinu kotiinkaa jäädä, hitto se saatanan sairas mulkku olis tappanu mut.”

Jaahas, Linneus oli näemmä mennyt pokaamaan väärän miehen homobaarista. ”Sie voit jäädä miun luo.”

”Kiitos”, vastaus oli melkein kuiskaus ja Linneus purskahti itkemään. Hän tarttui Mikaelin ojennettuun käteen ja puristi sitä niin kovaa, että se sattui.

Kesäpoika oli palannut pohjoiseen.